Tartuntatautilain luonnos rakentaa ensisijaisesti terveysviranomaisten toimivaltuuksiin nojaavaa ohjausmallia, jonka tavoitteena on väestön suojaaminen ja tartuntojen leviämisen estäminen. Laki keskittyy normaaliolojen viranomaistoimintaan eikä tarjoa riittäviä välineitä tilanteisiin, joissa laajamittainen epidemia alkaa uhata yhteiskunnan kriittisten toimintojen jatkuvuutta.
Covid-19-kokemukset osoittivat, että suurissa ja nopeasti kehittyvissä kriiseissä haaste ei ole vain yksittäisten toimien toteuttaminen, vaan siirtymän hallinta normaalioloista poikkeukselliseen, eri toimintoja laajemmin koordinoivaan toimeenpanoon. Tartuntatautilain luonnoksessa tämä siirtymä jää jäsentämättä:
- ei kuvata, miten viranomaisyhteistyö muuttuu,
- ei määritellä, miten yrityssektori kytketään systemaattisesti mukaan,
- eikä tarkastella suhdetta valmiuslakiin ja sen poikkeusolovaltuuksiin.
Satamasektori on tässä kokonaisuudessa keskeinen esimerkki kriittisestä toiminnasta. Satamat ovat:
- kansainvälisen tavara- ja henkilökuljetuksen solmukohtia,
- Suomen huoltovarmuuden kannalta välttämättömiä,
- monitoimijaisia ja kansainvälisesti säänneltyjä toimintaympäristöjä, joiden on toimittava myös pandemiatilanteissa.
Satamatoiminnan ja logistiikan luonne poikkeaa terveydenhuollosta: ne perustuvat yritystoimintaan, tehokkuuteen ja resurssien joustavaan käyttöön. Siksi kriisitilanteissa tarvitaan pelkän määräysvallan sijaan ennakoivaa, yhteistoiminnallista ja sektorirajat ylittävää koordinaatiota.
Johtopäätös:
Tartuntatautilakia tulisi kehittää niin, että se tunnistaa paremmin tilanteet, joissa epidemia edellyttää siirtymistä koko yhteiskunnan toimintaa yhteensovittavaan ohjausmalliin. Tämä edellyttää:
- selkeämpää nivelkohtaa normaaliolojen ja poikkeusolojen välillä,
- parempaa yhteensovitusta tartuntatautilain ja valmiuslain välillä,
- sekä yritysten ja kriittisten toimialojen, kuten satamasektorin, roolin tunnustamista osana ratkaisua – ei vain sääntelyn kohteena.
